Hieman yli viisi vuotta sitten joukko ympäristökysymyksistä sekä ihmisten ja muiden eläinten oikeuksista kiinnostuneita ihmisiä kokoontui Tampereella. Kaikkia yhdisti usko siihen, että Suomessa tarvittiin laajalevikkinen aikakauslehti, joka yhdistäisi uusien kansalaisliikkeiden teemoja. Haluttiin yhteinen foorumi, jossa liikkeiden toimijat voisivat kertoa toiminnastaan, julkaista uutisia, käydä kriittistä keskustelua, sekä ennen kaikkea tuoda esiin ongelmia, joita ei vielä otettu tarpeeksi huomioon. Tuskin kukaan edes toivoi, että hanke kantaisi kovin pitkälle.

Kevään sulavesiä

Kun lähdin mukaan tekemään Muutoksen kevättä, oma taustani ympäristö- tai eläinoikeusliikkeessä tai muussakaan poliittisessa toiminnassa ei ollut heppoinen. Muutamia vuosia aikaisemmin olin osallistunut ruohonjuuritason kampanjaan, joka vastusti viidennen ydinvoimalan rakentamista, ja sen yhteydessä olin tavannut muutamia ihmisiä. Heiltä sain kuulla uudenlaisista poliittisista liikkeistä, joiden kaikuja Suomeen oli kantautunut. Oma poliittinen intoni meni kuitenkin pitkille talviunille, kunnes vuonna 1995 tapasin ihmisiä, joiden kanssa aloimme ideoida uudenlaista ruohonjuurijulkaisua.

Ensimmäiset turkisiskut olivat herättäneet huomiota, mutta varsinaisesti uusi liikehdintä kai puhkesi kukkaan Oikeutta eläimille –yhdistyksen mielenosoituksissa Vantaan Fur Centerillä, ensimmäisen totaalikieltäytymiskampanjan ympärillä ja Maan ystävien perustamisen myötä. Toukokuussa 1996 Muutoksen kevään ykkösnumeron julkaisutilaisuuteen saapui yllättäen satakunta ihmistä, joita kaikkia tuntui yhdistävän tarmo ja halu tehdä jotain uutta.

Supoilua ja uusia kampanjoita

Muutoksen kevään ensimmäinen vuosi lähti liikkeelle rivakasti, kun lehden väki kiersi ympäri Suomen esittelytilaisuuksissa, jotka loivat pohjaa pariin tuhanteen kasvavalle lukijakunnalle. Se oli innostuksen ja optimismin aikaa. Muutoksen keväästä itsestään pyrittiin tekemään kansalaisaktivistin kasvavaa tietosanakirjaa, ja mielestäni siitä onnistuttiinkin – liikennettä, energiaa, metsiä ja ilmastonmuutosta käsitettiin artikkeleissa, jotka ovat vieläkin ajankohtaisia.

Toiminnan kentillä tutuiksi tulivat Ken Saro-Wiwan kuoleman myötä kiihtynyt Shellin boikottikampanja ja Itä-Timor- kampanja, joka kuten niin usein puhui tärkeitä asioista monta vuotta ennen “oikean“ julkisuuden ja politiikan huomion heräämistä. Kehä II:n rakentamista vastustettiin talonvaltauksella. Mieleen ovat jääneet Maan ystävien ensimmäiset kampanjat, joista versoi mm. suurta huomiota saanut UPM-Kymmenen ja APRILin kytköksen vastainen toiminta.

Valtajulkisuudessa Muutoksen kevät kiinnosti kovasti, tosin lähinnä vain EVR:n toiminnan kiihtymisen vuoksi. “Muuttarista“ tuli eläinten vapauttajien lehti, eikä sitten mitään muuta. Tottahan toki se on myös sitä ollutkin. Mutta liki jokaiselta haastattelijalta jäi huomiotta lehden moni-ilmeisyys ja ennen kaikkea sen sivuilla käyty kriittinen keskustelu. Synkkiä sävyjä vuoteen toivat turkisrehukeskusten tuhopolttojen jälkeiset poliisitoimet: aktivistitoimistojen mielivaltaiset poliisietsinnät ja etenkin Mika Marenkin pitkäaikainen tutkintavankeus. Suojelupoliisi alkoi pitkällisen uhkakuvien maalailunsa, jota valtapolitiikassa avitti mm. Kimmo Sasin surullisenkuuluisa eduskunta-aloite. Samaan aikaan kiista toimintatavoista liikkeiden sisällä sai aikaan hyvin paljon pahaa verta.

Joulukuun varjo

Muutoksen kevät avasi toisen vuotensa teemalla työ. Se oli ehkä ensimmäinen kerta, kun yritimme täyttää lupaustamme ympäristöongelmien yhteiskunnallisten sidosten ymmärtämisestä. Nähdäkseni tämä on onnistunut, mutta hiljalleen ja kompastellen. Vuosi alkoi muutenkin hyvin, pääsimme toimistoon Tampereen järjestökeskukseen, ja valtiokin tuki kumousta 10 000 markalla.

Erityisesti vuodesta jää mieleen naisteemanumero (nro 7), joka toi esiin uusien muutosliikkeiden kentällä piileviä perinteisiä valtaongelmia ja ehkä auttoi hieman puhdistamaan ilmaa. Ongelmien syntyminen ei ollut ihme, olihan toiminta ehkä kiihkeimmillään tuohon aikaan ja mukana paljon ihmisiä.

Ulkomailla tunteita kuumensivat Castor-mielenosoitukset, joissa otteet alkoivat muuttua rajummiksi. Zapatistojen ahdinko puhutti ihmisiä, Suomessa taas Natura kuumensi tunteita. Kovin arvattavasti päävastuu ympäristövihamielisyydestä syydettiin “kettutyttöjen“ eikä suinkaan epäonnistuneen hallinnoinnin kontolle. Suomessa pidettiin ensimmäiset hyvin onnistuneet katujuhlat, ja Karttula-kampanja alkoi ensimmäisten vapautusiskujen siivittämänä. Anarkofeministiliike Peppi toi kentälle uudenlaista väriä.

Vuodesta on jäänyt mieleen välillä pelottavakin toimintainnostus mutta ennen kaikkea niin monet synkät hetket. Ensimmäisten minkkivapautusten synnyttämässä ryöpytyksessä kukaan ei tuntunut edes uskovan, että olimme haastatelleet kantaamme tukevaa tutkijaa. Aktivistit olivat lähtökohtaisesti valehtelijoita. Kioto epäonnistui (Oras, oletko vielä kytkeytynyt hiilivoimalaan?). Mustavihreillä päivillä poliisi pamputti aktivisteja siekailematta, joskin ensimmäisen kerran oma tiedottaminen alkoi tuottaa tulosta. Ainakin mediasta olimme jotain oppineet, jos emme muuta.

Surullisin hetki oli tietenkin Itsenäisyyspäivä Orimattilassa. Pahinta oli huoli ystävien puolesta, jota ylimitoitettu poliisietsintä ei yhtään helpottanut kestämään. Tampereen Järjestökeskuksen etsinnästä tehdyt tutkintapyynnöt eivät sivumennen sanoen johtaneet mihinkään. Yhden päätoimittajan sana ei paljon isoja poliisisetiä vastaan paina… No, seuraavana kesänä koko toimisto meni alta, kun järjestöt ajettiin pois remontin tieltä.

MAI kaatui

Mustavihreiden ja Orimattilan jälkeinen väsymys osaltaan selittänee sitä, että kolmas vuosi oli haipumisen aikaa lehdelle. Sitä kyllä myytiin ja levitettiin edelleen kaikissa vähänkin järkevissä tilaisuuksissa, tilaajamäärä kasvoi ja lehti kehittyi, mutta osa innosta oli poissa. Voima ei enää riittänyt kaikkeen.

Suurimpia asioita tuona aikana olivat WTO-kamppailun alkaminen, Mannertenvälinen karavaani, Trident –tempaukset sekä tietenkin MAI:n kaatuminen. Vaikka Suomessa toiminta ei ollut enää kiihkeimmillään, maailmalla luotiin pohjaa suurille asioille. Ja olivathan monet suomalaiset tohinassa mukana. Henkilökohtaisesti sain kuitenkin eniten voimaa piirakkaprikaatin syntymisestä, kuten juttujani lukeneet varmaan huomasivat.

Tänä vuonna julkaistiin kiistelty suoran toiminnan teemanumero, joka sai varmasti yhtä paljon kiitosta kuin haukkujakin, mutta osoittautui taloudellisesti kestämättömäksi. Lisäksi numeron tekeminen ja sitä seurannut keskustelu vei entisestään voimia. Merkittävä kehitysaskel oli geenimanipulaation seuraamisen alku lehdessä, joka uskoakseni loi pitkälti pohjaa myöhemmälle toiminnalle. Ja tapahtuihan sitä Suomessakin: Jekku-leirit, Street Partyt ja Tampereen turkiskampanja, johon tosin liittyi synkkyyttäkin, kun poliisi ajoi sen ahtaalle rikkomalla järjestelmällisesti ihmisten perusoikeuksia. Suurempaa synkkyyttä toki riitti muualla maailmassa, Indonesiassa ja Kosovossa.

Seattle kuohui, Muuttari kitui

Neljäs toimitusvuosi oli ehkä vaikein Muutoksen kevään historiassa. Kansalaistoiminta oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta paljolti lamassa, ja lehden vanha avustajajoukko oli hajaantunut ihmisten keskittyessä tärkeiksi kokemiensa projektien pyörittämiseen. Välistä tuntui, että tein lehteä yksin, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Ilman taittajia, piirtäjiä, jälleenmyyjiä, tilaajia ja monia muita ihmisiä lehti ei olisi elänyt näinkään kauaa. Juttuja kokoon raapiessa tätä ei aina kuitenkaan huomannut, etenkin kun makuuhuoneen nurkassa makaavat lehdet aiheuttivat vakavan painomusteallergian. Haluaisin kiittää erityisesti Kultti ry:tä, joka oli tänä aikana korvaamaton tukipylväs.

Suomessa valonpilkahduksia olivat Älä osta mitään –päivä ja Tampereen huippukokous sekä Mustavihreiden päivien tradition jatkuminen. Maailmalla taas tapahtui paljon: Hillgroven kaatuminen osoitti “Brittein“ saarten eläinoikeusliikkeen voiman. Kansainvälisten kapitalismin ja taloudellisen globalisaation vastaisten kansainvälisten toimintapäivien traditio lunasti lupauksensa Seattlessa. Marraskuun 30. oli ainakin minulle ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun jotain todella suurta tuntui tapahtuvan. Suruakin vuoteen mahtui, kuten SAC-aktivisti Björn Söderbergin surma Ruotsissa.

Tiedot kuolemastamme ovat suuresti liioiteltuja

Muutoksen kevään elinvoima alkoi hiljalleen elpyä viidentenä toimitusvuonna, kun orastava toimituskollektiivi alkoi syntyä. Syy oli hyvin yksinkertainen; ehdin väliin jo uhata lehden lakkauttamisellakin. Hiljalleen lehdestä alkoi tulla taas meidän kaikkien yhteinen projekti.

Suomessa alkoi taas tapahtua enemmän. Ekotopia toi ihmisiä ympäri maailman Suomeen luomaan uusia vaihtoehtoja ja tuliaisina elvyttämään täkäläistä intoa. Geenimanipulaation vastainen liike rantautui viimein tännekin, ja eläinoikeusliike alkoi elpyä nopeasti – näkyvin tuloksin.

Iso joukko suomalaisia intoutui lähtemään Prahaan, ja katkeristakin muistoista huolimatta ne kokemukset olivat kultaakin kalliimpia täkäläiselle kansalaistoiminnalle. Kuten viime vuosi on ollut koetinkivi ja oppimisen aikaa kansainväliselle uusliberalistisen globalisaation vastaiselle liikehdinnälle, oli Praha “koulu“ monelle suomalaiselle. Niitä oppitunteja tullaan toivottavasti hyödyntämään Göteborgissa ja monessa muussa kamppailussa. Ainakin Brasilian World Social Forum tuntuisi olevan merkki kansainvälisen liikehdinnän oppimiskyvystä.

Toisaalta näkyvissä on valtakoneistojen otteiden koventumista. Viimeistään Davosin myötä on selvää, että vallitsevan kehityssuunnan taustavoimat eivät arkaile pölyttää vanhoja tuttuja sortotoimen muotoja. Britanniassa ja Yhdysvalloissa radikaali eläinoikeusliike ja ympäristöliike ovat tiukentuvien lakien puristuksissa vaarassa leimautua lopullisesti terroristeiksi. Suomen lakiuudistukset, jotka livahtivat sisään kuin takaovesta, luovat nekin varjoa tulevan ylle.

Kuudenteen toimitusvuoteensa Muutoksen kevät lähtee tuorein voimin, sillä paljon uutta ja vanhaakin väkeä on tullut mukaan lehteä tekemään. Haasteita on kuitenkin paljon: jälleenmyynnin ja tilaajamäärien elvyttäminen ovat niistä suurimpia, sillä ilman lukijoita ei ole lehteäkään. Levitystyön ohessa ei kuitenkaan sovi unohtaa sitä uudistustyötä, jota lehti tarvitsee täyttääkseen viisi vuotta sitten annetut lupaukset. Kiitän teitä kaikkia näistä viidestä vuodesta, ja toivotan lisää yhteisiä hetkiä Shakespearen sanoin:

“Once more unto the breach, dear friends, once more!“